Nuittisen Saab

[Mesedesi]

On joulukuinen pakkasyö. Lauantai-iltana ihmiset rentoutuvat ja lepäävät viikon työaherrusten jälkeen. On pilkkopimeää, elämmehän vuoden pimeimpää aikaa. Pariskunnat nukkuvat sikeästi puolisoittensa vieressä onnellisina täysin tiedottomana tästä maailmasta. Vain yksi ei nuku. Hän on pohjoiskarjalainen pirttiviljelijä Nuittinen. Nuittinen valvoo kelloaan tuijottaen, että milloin hänen sukurutsainen kolttasaamelaisvaimonsa saapuu tyttöporukan omista pikkujouluista.

Sitä pikkuseikkaa Nuittisen muijasta tosin kukaan muu ei tiedä, että Rva Nuittisen isä onkin todellisuudessä veli, ja äiti näillä kahdella on sama yksilö.
Nuittinen kuolisi häpeään, jos joku ulkopuolinen ihminen saisi tietää, ettei hänen akkansa ole ihan priimatavaraa.

Kello on jo kolme. Pihalla on pimeää ja kylmää. Ainoastaan parkkipaikan tolppavalo loistaa kelmeää valoaan vuokrataloyhtiön asukkaiden autoihin. Autojen lasit ovat kuurassa. Nuittisen saabissa on kirkkaat ikkunat. Hän voitti työttömien yhdistyksen nyyttäriarpajaisista itselleen käytetyn sisätilalämmittimen, jonka hän laittoi ylpeän onnellisena autonsa jalkotilaan.

Puhelin soi yhtäkkiä. Nuittinen miettii epäileväisenä, että kuka nyt hänelle julkeaisi soittaa keskellä yötä. Eihän kukaan tiedä hänen olevan valveilla. Eikä Nuittinen missäännimessä sitä voisi kenellekkään myöntääkään, että hän valvoisi yksinään viikonloppuyöllä. Hänellähän elämän asiat on näennäisen hyvin.

Ainankin niin pitää kaikille muille ihmisille esittää. Vaimo, lapsia linja-autollinen, saappi ja katto päänpäällä. Mitä muuta sitä kunniallinen mies nyt voisi tarvita? Työtäkö? Ei varmasti. Nuittinen ei suostu palkallista työtä tekemään, vaikka pyydettäisiin. Yhteiskuntahan tukee hänen penikoimistoimiaan niin avokätisesti, että hän voi hoidella lapsiaan koti-isänä ja tuoda seurakunnan leipäjonosta ruokaa kahdesti viikkoon jääkaapin täytteeksi. Ja viikonloppuisin voidaan saabilla käydä appivanhempien luona syömässä, joten silloinkaan ei oma talous kulu kuin saabin ruokkimiseen.
Kerran Nuittinen sai väisteltyä vakituisen työpaikan toteamalla, että taitaa nuhakin olla tulossa.

Nuittinen tuijottaa puhelinta. Numero on täysin outo. Hän kuitenkin kerää rohkeutensa ja vie peukalon kohti vihreää luuria. Hän aukaisee linjan, mutta ei puhu mitään. Hän vain kuuntelee.

-Haaloo. Ootko sinä siellä. Tuule khulta hakemaan minutt täälltä poisssh.

Nuittinen tunnistaa humalaisaksentilla tuotetun solkkauksen omaksi emännäkseen. Nuittisen muija pyytää hakemaan hänet täysin oudosta osoitteesta. Hänellä kiehuu päässä. Toivottavasti se akka ei ole mennyt minnekkään maailmojen taakse, tai menee loppukuun budjetoidut lapsilisärahat kokonaan saabin tankkiin.

Nuittinen ottaa osoitteen ylös ja katsoo internetin reittisivustolta, että minne se porokotka on itsensä hilannut. Mielessään muistelee, että osoitteessa on jotain tuttua.

Nuittisen ei auta. Pakko se on lähteä hakemaan sekundamuija pois kyliltä, kuten kunnollisen aviomiehen kuuluukin tehdä.
Eteisessä hän vetää päällensä hupullisen collegepaidan, sekä anopin antaman vanhan Toyota-pipon. Toyota-tekstiä hän kuitenkin häpeää, joten hän laittaa pipon väärinpäin päähänsä ja hupparin pipon päälle. Hänhän on vannoutunut saabisti, joka ei mitenkään voi myöntää, että maailmassa olisi muitakin automerkkejä – varsinkaan toimivampia ja ehkäpä jopa parempiakin kuin hänen oma saabinsa. Tämänjälkeen pilkkihaalarit ja kunnon karvarukkaset käteen ja lapikkaat jalkaan. Näillä pärjää kylmässä joulukuun yössä.

Kävellessään rappusia lehdenjakaja tulee vastaan. Nuittinen koettaa rennosti jutustelemalla lehdenjakajalle kinuta itsellensä ilmaista sanomalehteä. Lehdenjakaja katselee nenänvartta myöten tätä yöllistä ihmetystä. Koska jakaja ei suostu hänelle ilmaislehteä antamaan, kehoittaa Nuittinen lehdenjakajan painumaan vittuun. Mennessään ulko-ovesta ulos hän potkaisee lehdenjakajan polkupyörän nurin. Siinähän keräilet aviisejasi saatana, Nuittinen tuumii.

Talvinen pakkaslumi narskuu lapikkaan alla. Saapin katolla ei ole lumenhiutalettakaan, mutta kylkiä koristaa paksut jäät, jotka ovat syntyneet lumen sulamisesta katolle ja siitä vetenä valuen pitkin auton kylkeä. Konepelti on jätetty raolleen ja Nuittinen nostaa konepellin irroittaakseen lohkolämmittimen töpselin irti. Hän joutuu pitämään toisella kädellä konepeltiä ylhäällä, koska konepellin hydraulipumput ovat jo väsyneet ja täysin veltot. Nuittinen repii töpseliä, mutta yhdellä peltiruuvilla tulipellissä oleva lohkolämppärin pistoke on omituisen tiukka. Ei auta kun ottaa konepelti niskan päälle ja ruveta kaksin käsin nyhtämään johtoa.

Liitin ei irtoa. Sisätilan lämmitin on töpselin kautta haukannut niin paljon virtaa, että koko liitin on sulanut yhdeksi palaksi. Ei auta muuta kun keriä koko johto konehuoneen sisään lenkille ja solmuun. Olkoon siellä. Selvitellään päivällä mitä sille voidaan vielä tehdä.

Nuittinen kaivaa virta-avaimen taskustaan ja painaa keskuslukon kaukosäätimestä ovet auki. Pieni sähköinen äännähdys ovista kuuluu, mutta mitään ei tapahdu. Ovet pysyy kiinni. Lukkoihin avainta ei pysty laittamaan, koska lukkopesät molemmissa ovissa on sulaneesta vedestä syntyneen jääpeitteen alla. Tämä ei ole Nuittiselle ensimmäinen kerta.
Hän tietää, että takakontin luukun kautta on taas ryömittävä päästäkseen sisään.

Takaluukku aukeaa. Luukun sisältä tulee hirveän pahanhajuinen katku ja savu. Mitä täällä on tapahtunut Nuittinen ihmettelee. Edelliseltä pilkkireissulta on jäänyt takakontti täyteen sukulaisten styroksipakkia ja jääkairaa, kumisaappaita ja muita tarvikkeita. Nuittinen viskelee ne ulos hädissään ryömiäkseen takapenkin kautta sisään tarkastamaan tilannetta. Käry vaan kovenee ja Nuittinen vetää keuhkot täyteen pakkasilmaa ja sukeltaa miehekkään päättäväisesti ruotsalaisen lentokoneteollisuuden oheistuotteen sisään. Äkkiä pää edellä takapenkille pyllähtäen hän pääsee jo takaoville. Savu sisällä on jo niin kitkuinen, että silmiä kirveltää ja pakokauhu valtaa pään. Äkkiä ulos tästä kaasukammiosta. Takaoven aukaisuvipu ääriasentoon ja topakka tönäisy avaa jääpeitteisen saabin takaoven. Tarinamme sankari putoaa henkeään haukkoen polvilleen maahan räpytellen silmiään. Silmissä polttaa ja päässä pyörryttää. Mitä täällä on tapahtunut.

Ilma kiertää takaluukun ja sivuoven kautta senverran, että auton sisään voi jo katsoa tarkemmin. Etumatkustajan jalkotilassa ollut sisätilanlämmitin on ylikuumentunut, ja se on sulattanut alla olleen kumimaton. Haju on karmea. Pakko varmaan huomenna lähteä etsimään tyhjiä pulloja, jotta saisi jonkun wuntsikan ostettua Nuittinen miettii hermojaan kiristellen. Tästä ei parane kenellekään puhua. Eihän hänelle nyt voisi mitään tälläistä sattua. Ja tämähän on saab.
Ei saabistille voi mitään ikävää tapahtua.

Nuittinen nousee ylös ja kolauttaa päänsä takaoven reunaan. Ei. Tämä ei voi olla totta. Itseluottamus alkaa horjua. Tästä ei hyvä voi seurata. Kaikkien harmiksi Nuittinen ei kuitenkaan menetä tajuaan vaan hän rupeaa nostamaan pilkkivehkeitä takaisin kyytiin. Kamat takakonttiin ja luukku kiinni. Nyt kabiini on tuulettunut ja jatkamme ryömimistä etupenkille.

Nuittinen on jo alkukantaisen raivon vallassa. Hän voisi kuristaa kaikki elolliset, jotka hänen käsiensä eteen sattuisi. Hän istahtaa takapenkille ja vetäisee oven kiinni. Ei muuta kun välittömästi vasenta jalkaa vaan ensin ujuttamaan penkkien välistä, ja niinhän se työvoimatoimiston mannekiini keplottelee itsensä etuistuimelle.

Hän laittaa avaimen virtalukkoon ja kääntää. Avainta täytyy painaa lukkopesään hartiavoimin, koska keskikonsolissa oleva virtalukko on kerännyt pohjallensa kaikenlaista pikkuroskaa, eikä lukko suostu kääntymään ellei avain ole kunnolla pohjassa. Valot syttyvät kojetauluun ja saabi saa käskyn käynnistyä.
Saab käynnistyy. ABS:n, TCS:n ja öljynpaineen valot sammuvat. SRS valo kuitenkin jää palamaan. Tämä ei ole mitenkään uutta. Se alkoi palamaan samalla hetkellä, kun katsastusmies löi viimeksi leiman paperiin kolme vuotta sitten. Samoiten piktogrammi osoittaa kuskin oven olevan auki, vaikka siitä ei tänäyönä ole kukaan pystynyt edes kulkemaan.

Nuittinen lykkää saabin liikkeelle ja matka alkaa. Pääsemme piharisteyksestä tienpäälle ja nyt laitamme jo ajovalotkin päälle. Tosin ei sillä merkitystä ole. Ajovalojen rele alkaa vetämään vasta ensimmäiseen monttuun ajamisen jälkeen.

Kylläpä tuntuu hienolle lähteä talvikelissä ajamaan, kun ei tarvitse ikkunoita skraapata Nuittinen tuumii. Samalla kojetaulun valot menevät pimeäksi. Nuittinen korjaa tilanteen lyömällä kojetaulun päälle, näin on taas loistetta viisareissa.

Osoite sijaitsee kaupungin toisella puolella. Matka on nopeinta taittaa moottoritien kautta. Tarinamme sankari kiihdyttää saabiaan talvikelissä lumesta uraisella kadulla. Keula poukkoilee ajourissa laidalta toiselle tyypillisen etuvetoisen tapaan, mutta se ei Nuittista haittaa.
Hän on niin tottunut siihen ja tämähän on saab, jonka ajo-ominaisuudet ovat Nuittisen oman uskomuksen mukaan ylintä huippuluokkaa mitä koko maailman autoteollisuus voi koskaan tarjota.
Joku enemmän autoja kokenut henkilö voisi asiasta esittää poikkeavan näkökulman, mutta Nuittisen maailmankuva ja autotietämys on niin kapea, ettei sinne yhtä tunnustettavaa automerkkiä enempää kerralla voi mahtuakaan.

Matka motarin rampille on lyhyt. Nuittinen polkee kaasun pohjaan ja automaattivaihteisto hakee pienempää silmään empimisen jälkeen. Vetoa tuntuu olevan ja turbokin herää henkiin. Sitten veto loppuu. Ja alkaa taas. Loppuu. Alkaa. Loppuu, ja niin Nuittisen matkanteko on jälleen vaikeuksissa.

Hän siirtää vaihteenvalitsimen N-asentoon ja antaa saabin rullata painollaan kiihdytyskaistan loppupäähän. Sinne matka pysähtyy, mutta moottori kuitenkin pyörii. Hän poljeskelee kaasua ja nyt taas moottori vastaa joka kerta pyyntöön, kun pedaalia painetaan. D takaisin loveen ja Nuittisen bensiinikrematorio kiihtyy pimeässä joulukuun yössä kuuteenkymppiin. Sitten veto taas kakostelee.

No mennään sitten kuuttakymppiä tuumii Nuittinen. Hän ei onnekseen tiedä, että tässävaiheessa Nuittisen emännällä ei ole mikään ikävä näennäisen kilttiä ja kuuliaista miestään.
Herra Nuittisen avioliiton tulevaisuudelle olisi parempi, jos hän oikeastaan ajaisi neljääkymppiä.

Pikkuhiljaa suostutellen saabi kuitenkin suostuu nostamaan vauhdin yli tuon maagisen kuudenkympin rajan nykimättä ja niinpä tarinamme päähenkilö pääsee vihdoin jatkamaan matkaa täyttä juoksua.



Vaikka moottorin lämpötila on jo normaali, ei lämmityslaitteesta tule sen lämpimämpää kuin lehmän nielusta. Se on pikkuhiljaa hiipunut ja hiipunut kylmemmäksi, mutta Nuittisen on ollut helpompaa pistää enemmän vaatetta päälle, kun ruveta korjaamaan mystisesti toimivaa lämmityslaitetta, josta hän ymmärtää yhtäpaljon kuin sika satelliitista.

Koska Nuittisen suku on pieni, on Hra Nuittisen pidettävä sukunsa viimeisistä lisääntymiselimistä visusti huolta. Nolossa paikassa olevan paleltumavamman mahdollisuuden takia hän vääntää penkinlämmittimen täysille. Naps naps ja kolmas naps, näin pyörökytkin osoittaa lukua kolme ja persegrilli rupeaa paahtamaan lämpöä kulkusille. Samalla asettaessaan oikean rukkasella verhotun kätensä takaisin ohjauspyörälle, osuu tumppu vahingossa tuulilasin pyyhkijöiden viikseen. Pyyhkijöiden sulat räsähtävät jäisenä liikkeelle pitäen julmaa ääntä. Sulat nousevat hitaasti puoleenväliin, johon ne pysähtyvät. Mitä helvettiä nyt, noituu Nuittinen.

Samalla penkinlämmittimen kytkimestä häviää valot. Taasko ne meni rikki.

Eikö jo yhtä ihmistä ole rääkätty liikaa? Eihän sinulla piruseni enää ole mitään mielessä tätä tarinamme ukkoraasua kohtaan. Annettaisiinko me nyt jo hänen hakea se juopunut akanhutale kotiin ihan rauhassaan?

Ei. Belsebuubilla on vielä nappuloita laudalla, joita kohti tämä elämänsä jatkumisen mielekkyyttä jo syvällisesti pohtiva keski-ikäinen pälvikaljuinen karjalaistollomme on vääjäämättömästi ajautumassa, halusipa hän sitä tai ei. Sattuman kaupalla tulipalolta pelastetulla sähkövikaisella puolijäisellä saabilla kohtaloaan uhmaten tarinamme sankari vain työntää nilkka suorana pohjoiskarjalaisessa pakkasyössä menemään.
Poistumisramppi on tulossa vastaan.

Nuittinen hiljentää rampin päätyyn ja pistää vilkun oikealle. Vilkku alkaa räpättämään nopeasti, joka tarkoittaa polttimon särkymistä. Taustapeilistä katsellen hän huomaa, että takavilkku toimii, joten viallinen lamppu löytyy keulasta. Ykskaks vilkku normalisoituu, ilmeisesti kosketusvika.

Ohjauspyörää kääntäessään oikealle ratissa tuntuu potkimista. Ohjaustehostimen öljyt on taas lopussa. Joku viisas oli laittanut tehostimeen normaalia automaattiöljyä, josta pumpun tiivisteet oli hajonneet ja laskeneet kaikki öljyt lävitse. Pitäisi taas ostaa motonetista sitä tehostinöljyä. Nuittinen kääntää voimakkaammin ratista ja painaa samalla kaasua. Mutkasta ollaan jo selviämässä, kunnes takaovi lennähtää rajusti auki ja osuu liikenteenjakajan keskellä olevaan liikennemerkkiin hajottaen samalla sivulasin.

Tätä miehemme hermot eivät enää kestä. Hän purskahtaa itkuun. Miehemme rakkaaseen saabiin on tullut pahoja kosmeettisia vaurioita joita hänen herkkä itsetuntonsa ja KELA:n työttömyysrahat ei voi ylittää. Hän vie autonsa jyrkästi tien oikeaan laitaan takaovi lepattaen.

Niinhän siinä oli käynyt, että sisätilan lämmittimen aiheuttaman sulan veden vaikutuksesta takaovien lukot olivat tulleet vettä täyteen ja eivät enää toimineet, kuten ruotsalaisitalialainen insinööriryhmä viisaudessaan oli joskus 1980 luvun alussa suunnitellut ne toimivaksi.

Nuittinen itkee. Hänen kätensä tärisevät ja rintakehässä puristaa, sydämenlyönnit tuntuvat kaulassa asti.

Onko hän tämän maailmankaikkeuden epäonnisin mies, joka koskaan on elänyt ja yrittänyt kaikkensa pärjätäkseen mahdollisimman vähällä työllä. Kyyneleet valuvat vanhojen pilkkihaalarien päälle ja nenästäkin jo valuu tippa lumiselle tielle.

Miksi juuri hän?

Miksi ei se naapurin hunsvotti Laukkanen, joka vaan kiillottelee mersuaan ja varmastikin juoksee venäjän huorissa joka viikonloppu. Nyttenkään ei ollut auto paikallaan, kun Nuittinen lähti synkkään yöhön. Mitähän sekin elääkseen tekee, kun siitä ei ota selvää. Varmasti rajantakaa viinaa ja bensaa jobbaa kaikille muille, paitsi Nuittiselle. Ja mistä se akka oikein löytyy ? Minä kyllä hakkaan sen mustikaksi nurkkaan, kuten viime viikonloppunakin.
Tämä kaikki on sen ristiinnussitun kotahuoran vika ihan selvästi.
Minussahan ei voi olla mitään virhettä, kuten ei minun saabissakaan.

Nuittinen kokoaa itsensä ja aloittaa tekemään tilanneselvitystä. Ovessa on tolpanmuotoinen pystypainauma ja sivulasi on tuhannen pirstaleina risteysalueella. Luukku on senverran pahasti saanut siipeensä osumasta, että runkokin on vääntynyt, eikä enää mene oviaukon pohjaan. Kädet vapisten mies etsii takakontistaan hinausköyttä. Alun perin köysi hankittiin sillävarjolla, että voisi hinata toisia autoja teittenvarsilta ja kinuta muutamat kaljarahat, mutta useimmiten köyden perässä on ollut Nuittinen itse saabeineen.

Koska ehjänä säilyneestä vastapuolen ovesta kahva on ollut rikki jo jonkinaikaa, on Nuittisen ovisidonnasta tulossa hitusen julkisempi esitys. Hän painaa sähkölasinnostimen nappulasta ikkunaa alaspäin, ja joutuu heittämään hinausköyden katon yli, ja sitomaan ulkokautta oven niin kiinni, kuin se enää on mahdollista.

Samaan aikaan selän takaa kajastaa ajovalot. Ja nyt niihin sekoittuu sinistäkin. No nämä ne tästä vielä puuttuikin.

Sinivalkoinen transportteri pysähtyy kovia kokeneen saabimme perään ja autosta nousee alun perin pohjois-savosta kotoisin oleva konstaapeli Rissanen. Rissanen on pohjimmiltaan samanlainen patalaiska hunsvotti kuin tarinamme päähenkilö. Aikoinaan äitinsä kotoa pois potkima aikamiespoika Rissanen katkeroitui niinpaljon äitimuorinsa päätöksestä, että muutti pois koko paikkakunnalta ja sai sattumalta määräaikaisen kyläpoliisin viransijaisuuden. ”Minusta ette enää pääse hyötymään. En ennee yhtenäkkään jouluna lakase rappusia lumesta”, oli Rissanen vihoissaan mutissut ajellessaan äitinsä perintötalolta aikoinaan.

-Iltoo. Onko suapissa vikkoo?

Nuittisen sielu on tulessa. Joutuisiko hän jollekin tuntemattomalle myöntämään, että kaikki ei nyt tänäiltana ole mennyt kuin elokuvien käsikirjoituksessa.

-Iltaa vaan konstaapeli. Tuota…kyllä kai se on myönnettävä, että ovi lenti kääntyessä auki ja osui tuohon tolppaan.

-No voehan kehvelj. Tämä olj kyllä tuttua tapahtummoo siltäänajalta, kun meilläen olj virka-rattaena suapit. Ei niissä ovet tahtonna pysyvä kiinni mitenkään. Kaekki rosvot ja muut venkulat karkaelivat alituisseen, ja niitä sae sitten juosta hikipiässä pitkin maeta ja mantuja. Polliisin rikostenselevitysrosentit kasvo tavattomasti senjäläkeen, kun näestä piästiin erroon ja tilalle suatiin monteot. Piästiin sitä rupusakkia rahtoomaan kamarille asti selevittelemään asijoita kun voortit tulj talloon.

-Mitä. Kivahtaa Nuittinen. Hän jo hetkeksi unohti tilanneasetelman ja mahdollisten tunteenpurkauksien riskit tällähetkellä. Äkkiä itsehillintä kuitenkin palaa ja hän toteaa vaan hiljaa alahuuleensa, ”Onhan näistä saabifoorumilla ollut puhetta, että ongelmia on ollut, tosin ei tässä minun mallissa, vaan siinä isommassa.”

Rissanen kokee elämänsä hetken tulleen. Vielä äitinsä helmoissa pyöriessään hän teki nollatuloksellista autokauppaa ja esitti ystävilleen suurtakin liikemiestä. Hän ei luonnolleen mahda mitään, vaan ottaa Belmontin povaristaan ja päästää suustaan.

-Mulla kuule olis nissanin kakslitranen pluupöörti myytävänä. Et sattus olemaan kiinnostunu semmosesta? Tosi…tosihyvä pluupöörti…kakslitranen…pluupöörti, sinähän tiijjät millanen aato se on.

Nuittisen verenpaineet taas kokee äkkihyökkäyksen. Tänäyönä häntä on ärsytetty monilla vastoinkäymisillä, ja nyt vielä tämä. Hänelle tyrkyttää vääräleukainen savolaispoliisi ostettavaksi jotain datsunia. Eikö hänen maineensa vannoutuneena saabistina ole kantautunut jo koko seutukunnan tietoisuuteen.

-”En minä nissania osta, minä pysyn ikäni saabissa” tuumaa Nuittinen.

Rissanenkin tympiintyy. Hänen pihallaan kolmatta vuotta seisonut bluebird ei mennyt vieläkään kaupaksi. Belmontti lentää seläntaakse ja konstaapeli nousee takaisin transportteriin ähisten. Senverta pieleen mennyt markkinointiyritys kiukuttaa Rissasta, että hän lähtee pillit päällä huudattaen konetta suoraan kasarmille. Nuittisen onneksi auton rekisteritiedot jäävät tarkistamatta, ja katsastamaton auto saa pitää vielä onnettaren avustuksella kilpensä. ”Siellähän tuskaelet saappis kanssa. Minulta et apuja sua, etkä piäse minusta hyötymään, kyllä jämpti on niin”, ajattelee Rissanen mielessään riivatessaan valtion autoa.

Nuittinen riuhtoo hinausköyttä kahden oven välille. Pohjoiskarjalaisen pakkasyön jäätävä tuuli viiltää kyynelistä kostuneita kasvoja. Metsiköstä kuuluu yksinäisen suden ulvontaa.
Vai onkohan se entinen rekkakuski Tuhkanen, joka sairaseläkkeelle päästyään alkoi aina juovuspäissään esittämään Paasilinnan ulvovaa mylläriä kyläkapakan karaokeillan jälkeen.
Tuhkanen jäi rooliin niin kiinni, että kyläkauppiaan piti vedättää sähköt maan alla, kun mieleltään sairastunut rekkakuski oli aina kauppareissullaan pätkinyt kirveellä johdot poikki talosta ennen sisääntuloaan.

Nuittinen ei jää arpomaan ulvonnan lähdettä. Hän tekee tiukan solmun ja pujottelee uudelleen penkkien välistä kuljettajan paikalle. D sisään ja matka jatkukoon.

Vihdoinkin tutunoloisen katuosoitteen kyltti tulee vastaan. Vilkkua päälle ja käännöstä oikeaan. Nuittinen ei pimeässä tunnista, minne hän on oikeasti ajamassa.

Puolen kilometrin matkan jälkeen Nuittiselle valkenee. Täällähän on se pakolaiskeskus, jonka lattioita paikallinen työvoimatoimisto pakotti hänet karenssin uhalla puoleksi vuotta siivoilemaan.

Laitoksen ikkunat ovat pimeitä. Ulko-oven päällä olevassa muovikuutiossa palaa valo. Aivan maan rajassa olevassa kahdessa matalassa ikkunassa loistaa valo. Onkohan tämä nyt ihan oikein?
Nuittinen katselee pakolaiskeskuksen julkisivua. Hän empii ja ihmettelee. Menikö tämä nyt ihan oikein. Hän kaivaa kännykän taskustaan ja tuijottaa numeroa, josta hänen vaimonsa oli soittanut.

Numero vaan pysyy mitäänsanomattomana vanhan nokialaisen näytössä. Se ei kerro yhtään sen enempää nyt, kuin soidessakaan, että kuka sen omistaa. Nuittisen tekisi mieli soittaa, mutta prepaid-liittymän saldo pienenisi siitä puhelusta, mikäli hän sellaisen riski-investoinnin tekisi.

Perusnuukana miehenä Nuittinen jättää soittamatta. Hän laskeskelee, että on halvempaa katsella ympäriinsä ja tutkia tilannetta. Täällä jossainhan sen akkaraasun pitäisi omien kertomiensa mukaan olla. Talon valvojaa ei ainankaan pidä mennä häiritsemään. Saattaisivat vielä luulla Nuittisen etsivän töitä.

Lapikkaiden kärki osoittaa kahta valaistua ikkunaa kohden. Aggressioita ja suomalaisugrilaista agraariraivoa puhisten Nuittinen lähtee tutkimaan, mitä ikkunoiden takana tapahtuu. Hän kävelee päättäväisin askelin kohti vanhaa tiilirakenteista kyläkoulua, jossa nykyään kaikenlaiset ihmissyöjät ja muut tautipesäkkeet loisii hänen maksamillaan verorahoilla. Nuittisen arvomaailma koko jo työllistymisjakson aikana niin suuren romahduksen nähdessään, kuinka suomalainen sosiaalihuolto elättää näitä savunahkoja huomattavasti leveämmin kuin häntä itseään. Hänhän sentään on oikea suomalainen, ja viimeiseen hengenvetoon fennomaani, kuten autovalinnoistakin voi havaita.

Päästessään ikkunan ääreen, hän näkee jotain sellaista, mitä hänen loput osat tikapuuhermostostaan ei pysty enää kanniskelemaan. Nuittisen vaimo on alastomana köytetty johonkin mustanpuhuvaan toteemipaaluun jonka ympärillä mustat miehet hyppiivät tasajalkaa naudan sääriluut käsissään.
Joukossa on myös yksi valkoihoinenkin mies natsien SS-upseerin manttelissa ja koppalakissa. Kuka helvetti se tuo hihhuli oikein on? Tutunnäköinenkin vielä.

Sehän on paikallisen osuuspankin pankinjohtaja Juuttaanahjo, joka kieltäytyi antamasta kesällä Nuittiselle vakuudetonta lainaa uutta saabia varten.

Nyt Nuittisella repesi. Hän nousee pystyyn huutaen perieläimelliseen tyyliin hiestä märkänä. Samalla mies herää ja palaa todellisuuteen.

Lapset nukkuu omassa kamarissaan, vaimo ei ole vielä tullut yövuorosta. Tämä onkin vain ollut painajaisunta. Onnellisen elämän kulissit on sittenkin pystyssä. Nuittinen hieroo leuassaan kasvavaa sänkeä ja katsoo kelloaan. Sehän on puoli kolme yöllä.

Hän katsoo vielä ulos saabiinsa. Auton sisällä leijuu harmaata savua ja puhelin pärähtää juuri soimaan…

Tarina on liki fiktiivinen...ainoastaan Saab on totta.

[vjbremer]

En jaksanut lukea tuota sinun omaelämänkertaa ja sukuselvitystä, mutta onko Mensadena ostanut Saabin taas?

[Mesedesi]

En enää ikinä.

Mitä minä paskalla teen kun ei ole peltoakaan?

[t.t.j]

^Mahtuisko päähän vielä vähän?

[vjbremer]

^^Psykologi olisi varmaan kykenevä selvittämään noita sinun traumoja ja katkeruuttasi. En usko, että täältä löytyy apua.

[Premium Override]

Oman osaamattomuuden elämänkertaa.
Typistettynä teksti oilisi voinut olla hauska ja luettava, nyt täytyy vain todeta sen olevan kauheata paskaa.

[Uitukki]

Hupasa tarina
Minkälaisella mesellä Mesedesi nykyään kurvailee?

[ZeiPii]

Hyvä saabistin traumoista kertova tarina . Jos tuolla ei sairautta saa KELA-korvauksen piiriin niin ei sitten millään

[jefreitteri]

Niin siis mesedesi tuli neljän vuoden tauolta vain kertomaan tämän tarinan.. Ei siinä. Ihan hauska tarina kyllä.

[Rattivaihde]

Tarinassa olisi ollut ihan hyvää huumoriainesta, mutta patoutuneet tunteet Itä-Suomea ja yhtä automerkkiä kohti heittivät koko tekstin yli laidan... Erikoista, minkälaista katkeruutta Saab herättää sellaisissa ihmisissä joilla ei Saabia ole.

[aero]

Kieltämättä hihitytti, mutta tarinan totuudenmukaisuus ontuu pahasti. Ei meinaan ole ruotsalaisinsinöörit tainneet vielä 80-luvun alussa miettiä NG900:n ovenkahvoja, mikä ajaa epäilemään, että vastoin väitettä tarinassa on totta nimenomaan kaikki muu paitsi auto.

[Rattivaihde]

^Mesedesin autohistoria, viittaus ruotsalaisitalialaiseen insinööriryhmään ja jumittavat ovilukot vievät ajatukset tonnarin suuntaan.

[aero]

Mutta keskikonsolissa likaa keräävä virtalukko ei sovi tonnariteoriaan.

[Rattivaihde]

Totta! Sen unohdinkin. Ehkä tämä onkin best of -kokoelma kaikista syistä miksi Saab on paska automerkki ja saabistit autoilijoista tyhmimpiä.

[Griffin99]

Todella hyvää tarinankerrontaa! Loppu tuli vähän töksähtäen, olisin lukenut lisääkin. Btw tarinassa oleva saab on og 9-5? Ainakin tutut oireet...

Lähetetty tien päältä mun Samsung Note II:lta.